Pyssyt talteen
Aselakien tiukennuksien vastustajilta on kuultu hieman kummallisia argumentteja. Kaikkein kummallisin on heidän olettamuksensa, että jotkut tosissaan väittäisivät ampumaharrastuksen aiheuttavan rikoksia. Eihän näin kukaan väitä. Ampuma-aserikokset tosin tehdään joka kerta yllättäen ampuma-aseilla, joten aseiden osuus ampuma-aserikoksista on varsin suuri. Siis vielä selvennöksenä: ampuma-aseiden saatavuus ja hallussapito täytyy olla rajoitettua.
Erkki Tuomioja puhui tämän näkemyksen puolesta ja sai aseharrastajilta populistin leiman, vaikka Tuomioja teki aseista selkeästi arvokysymyksen:
Olen Tuomiojan kanssa samaa mieltä, että kenelläkään ei pitäisi olla tarvetta pitää kotonaan käsiasetta, jonka perimmäinen tehtävä ei ole minkään sortin hyötykäyttö. Käsiaseita pitäisi käyttää vain valvotuissa ja turvallisissa olosuhteissa ja säilyttää lukkojen takana.
Tästä päästäänkin aseiden puolustajien keskeiseen argumenttiin, jota mm. poliisit usein viljelevät: käsiaseiden kielto (liika rajoittaminen) ei estä rikoksia, sillä laittomien aseiden määrä kasvaisi. Aseen saa aina halutessaan keinolla tai toisella, mikä on mielestäni syytä huomioida arvokkaana pragmaattisena näkökulmana. Kaikkein naiivimmat ajatukset aseiden totaalisesta kieltämisestä törmäävät tässä seinään.
Pragmaattisen näkökulman ongelma on kuitenkin se, että laissa ei voida sallia asioita vain sen takia, että niiden kieltäminen aiheuttaa ongelmia. Tässä on samaa problematiikkaa kuin huumelaeissa ja monissa muissa rikosoikeudellisissa asioissa. Huumeiden täyskielto johtaa väistämättä hallitsemattomampaan rikollisuuteen, mutta huumeiden laillistaminen ei myöskään ole seurauksiltaan ongelmatonta. Kyse on signaalista, jonka yhteiskunta haluaa antaa.
Itse en siksi kannata aseiden täyskieltoa, mutta sen sijaan tuntuvaa rajoittamista ja valvontaa. Kotiaseiden kielto ainakin käsiaseiden osalta on mielestäni perusteltua, mutta puitteet ampumaharrastukseemn ja metsästykseen on edelleen syytä turvata. Jonkilainen keskitie pragmaattisen näkökulman ja arvonäkökulman välillä on kaiketi nykyisessä lakimuutoskeskustelussa ollutkin esillä.
P.S. Väite, että Suomen maanpuolustuskyvyn takia aseiden kotisäilytys olisi mahdollistettava, on naurettava. Menkää pojat sinne kertausharjoituksiin.
Perussuomalainen ajatusvirhe
Mitä on kulttuuri ja miten se rakentuu? Ainakaan sitä ei voi selittää näin:
Perussuomalaisten näkemys on lähtökohtaisesti harhainen, koska ihmiset eivät jakaannu kulttuureihin vaan rakentavat ja uusintavat niitä. Yksilö elää koko elämänsä ajan vuorovaikutuksessa erilaisten kulttuuristen tekijöiden kanssa. Perussuomalaisten ideologinen suomalainen kulttuuri perustuu oletukseen, että meillä on olemassa toisistaan eristettävissä olevia kulttuurisia kokonaisuuksia, jotka ovat sisäisesti koherentteja ja lähes muuttumattomia.
Todellisuudessa suomalaista kulttuuria ei ole koskaan ollut olemassa. Siis perussuomalaisessa merkityksessä. Suomalaiset ovat saaneet (kaikkia kulttuurisia piirteitä myöten) vaikutuksia muista kulttuureista eri aikakausina. Suomi ei ole koskaan ollut eristyksissä, vaan kontakteja on ollut aina. Samoin Suomen sisällä ei ole koskaan ollut yhteistä suomalaisuutta kunnes sellainen 1800-luvulla keinotekoisesti haluttiin luoda. Kaikki aatevirtaukset, tiede, ihmiskäsitykset ja kulttuuri-ihanteet ovat tuontitavaraa.
Perussuomalaisissa on huvittavaa, että kansallismielinen ihannointi johtaa juurensa 1800-luvun kansallisvaltioprojektista, jossa suomalainen eliitti hurahti Euroopassa vallalla olleeseen idealismiin ja päätti luoda Suomen kansan. Tällä aikakaudella eliitti päätti, mikä on hyvää kulttuuria ja minkälaista on suomalaisuus. Nyt persut haluavat pitää kynsin ja hampain kiinni elitistisestä eurooppalaisesta kulttuuriperinnöstä, vaikka vastustavat nykyistä eurooppalaista elitismiä.
Persujen asenteissa hyvää on se, että historian ja kulttuurin tuntemusta halutaan arvostaa, mutta niiden luonne ymmärretään hieman puutteellisesti. Kulttuuri ei ole pelkästään kumuloituneiden tietojen ja taitojen kokonaisuus, vaan koko ajan uudelleen rakennettuja, epäyhtenäisiä, moninaisia ja kerrostuneita käsityksiä. Siksi historiaankin tulee suhtautua kuin vieraaseen kulttuuriin, ja juuri vieraiden kulttuurien tuntemus antaakin parhaan ymmärryksen omasta kulttuurista.
Hieman vaikutteita saanutta "kansallista" kulttuuriperintöämme
Asiakas vai palvelunsaaja?
Suomalaisten mieliin on saatu istutettua kovan työn tuloksena ajatus yksilöstä asiakkaana. Enää ei vaadita palvelua vain pörssiyhtiön asiakaspalvelussa, vaan myös terveyskeskukset ja jopa Ilmatieteen laitos saavat oman osansa (HS Mielipide 14.2.). Halutaan joku vastuuseen, kun palvelu ei pelaa siihen malliin, kun on toivottu ja lähes luvattu.
Asiakas on aina oikeassa! Juu ei ole! Tämän asiakaspalvelijoiden asennekoulutukseen tarkoitettu ohjenuora on syytä unohtaa, sillä sitä ei ole tarkoitus ottaa kirjaimellisesti. Mikä on Hesarin vastuu, kun lehti jaetaan tuntia normaalia myöhemmin? Miksi lääkäriä joutuu odottamaan ja kenelle voi valittaa? Miksi meteorologi ei joudu vastuuseen, kun ennustus ei toteudukaan? Ihmiset hei, ihan oikeesti.
Asiakkaasta on tehty jollain tapaa kaikkein ylin hahmo, mitä ihmiskunta tietää: työläinen – johtaja – omistaja – asiakas. “Asiakas on kuningas”, sanoo tarpeeksi etäällä pysyttelevä toimitusjohtaja, kun tulee asiakkaalle paha mieli. Eikä edes tarkoita sitä mitä sanoo, sillä rivien välissä lukee “asiakas maksaa”.
Puhelinoperaattorien asiakaspalvelut ovat tukossa, koska kilpailun takia ei ole varaa palkata asiakaspalvelijoita. Sairaalapäivystyksessä saa jonottaa, koska julkinen terveydenhuolto tulee muuten niin kalliiksi. “En ole jumala”, vastaa meteorologi. Nämä selittelyt ovat ihan sivuseikkoja, koska asiakas vaatii palvelua – ja ilmaiseksi.
Sen sijaan vanhanaikainen (suorastaan primitiivinen) palvelunsaaja ymmärsi kyllä, mitä tarkoittaa tilauksen sopimusehdot, lakisääteiset oikeudet peruspalveluihin ja muut olennaiset asiat, mutta myös sen mitä kaikki tämä maksaa ja kuka maksaa. Kunnallisveroa on itse asiassa kiva maksaa, kun ei ole niin paljon jonoja terveyskeskuksessa. Oikeastaan ei haittaa, jos lehti tulee vasta puoli seitsemältä. Ja osaanhan minä nyt katsoa ulos ikkunasta aamulla todetakseni sään todellisen tilan.
Asiakas on tavallaan retorinen kuningas, mutta oikeasti pelkkä maksumies, jolla on tietty lakisääteiset oikeutensa. Asiakasta ei itse asiassa ole oikeasti olemassa. Palvelunsaaja ja kansalainen sen sijaan ovat todellisia toimijoita. Se, joka kokee olevansa asiakas, tuntee vielä tulleensa huijatuksi tai muuten vaan typeräksi.
Lainaa ja maksuja meille!
Blogissani on ollut pitkään hiljaista, ja lukijani (kaikki kolme) ovat huomautelleet siitä sen verran, että on palattava taas kirjoittamaan.
Olen huomannut viimeaikaisessa lukukausimaksukeskustelussa sen verran uusia piirteitä ja toivoa paremmasta tasosta, että aion hieman kommentoida itsekin. Jätän huomiotta sen, että suurin osa keskustelusta on edelleen täyttä juupas-eipäs-shaibaa.
On siis esitetty joitain hyvin perusteltuja näkökantoja sekä maksujen puolesta että vastaan, mutta ennen kaikkea jotkut ovat yrittäneet luoda jonkinlaista synteesiä uudeksi pohjaksi keskustelulle. Vastakkainhan ovat olleet pääasiassa omaa köyhää ja epävarmaa asemaansa korostavat opiskelijat ja toisessa kulmassa kestävyysvajediskurssia rakastavat, omista eläkkeistään pelokkaat suuret ikäluokat. Nämä siis äänekkäimpinä ryhminä.
Näiden sotaheimojen ulkopuolelta keskusteluun ovat uskaltautuneet myös sellaiset ihmiset, jotka jostain erikoisesta syystä olettavat, etteivät kaikki opiskelijat olekaan joko laiskoja ja ahneita tai nälkäkuoleman partaalla. Kehtaavat vielä väittää, että kummatkin näkökulmat ovat aiheellisia!
Mistä on siis kyse? Lukukausimaksujen puolustajat siis väittävät, että opiskelua ei arvosteta tarpeeksi, koska se on ilmainen hyödyke, ja siksi opintoajat ovat mitä sattuu. Vastustajat taas väittävät maksujen epätasa-arvoistavan rikkaat ja köyhät opiskelijat. Keskustelussa on lisäksi kirjoittamaton sääntö, että näkemystä opintojen nopeuttamisen autuaaksi tekevästä voimasta ei saa kyseenalaistaa (humanisteilla poikkeuslupa).
Nänhän sen ei siis tarvitse mennä. Jos lähdetään siitä, että lukukausimaksuilla ei ole taloudellista merkitystä yliopistoille, niin maksuthan voi palauttaa lukukauden jälkeen niille opiskelijoille, jotka ovat minimipistemäärän suorittaneet. Tällöin maksut ovat pelkkä kannuste tehokkaaseen opiskeluun.
Toinen malli voisi olla se, että yliopistot perivät lukukausimaksuja rahoittaakseen toimintaansa, koska valtio ei sitä enää (suoraan) tee samassa mittakaavassa. Tällöin valtion takaamaa lainaa pitäisi saada koko maksujen edestä, ja takaisinmaksu alkaisi vasta kun työelämässä alkaa tienaamaan sievoisia summia. Tässä mallissa opiskelu nähdään sijoituksena, mutta epäselväksi jää, kuinka suuri osuus riskeistä jää valtiolle ja kuinka suuri yksilölle. Jos filosofian maisteri työllistyy rappusiivoojaksi, tuleeko hänen ikinä maksaa lainaansa takaisin?
Kyseessä on siis monikulmainen ja -kantainen pakettiratkaisu, jossa huomioidaan yliopistojen rahoitus, opiskelijoiden toimeentulo, työllisyyspolitiikka, tasa-arvoisuus, yms. asiat. Kuka ensimmäisenä esittää uuden kokonaisvaltaisen mallin nykyisen tilalle? Kuinka paljon opiskelijoiden odotetaan pudottavan elintasoaan opintojen ajaksi? Takuutyöpaikat- ja palkat? Ovatko hitaammat opiskelijat enää tervetulleita korkeakouluhin? Siinä muutamia kysymyksiä seuraaville työryhmille selvitettäväksi. Mallejahan voi olla monenlaisia.
Miksi minä näistä paasaan? Minuthan on todistettavasti bongattu miekkarissa vastustamassa maksuja. No, kunnon humanisti-idealistina ajattelen tietenkin, että maksuton, kaikille iästä ja muista tekijöistä vapaa koulutus on kaikkein ylevin ratkaisu. Aina saa opiskella mitä vaan, missä vaan. Tällaiset näkemykset ovat kuitenkin jatkossakin utopiaa, jos keskustelua hallitsee pelkästään talouskasvun, kestävyysvajeen, tehokkuuden ja rahan värittämä näkökulma. Ehdotukset ja muutokset tullaan jatkossakin tekemään näistä lähtökohdista.
Lapsia, ei ps-tilejä
Tapiola Pankin tutkimuksen mukaan (HS 26.3.) eläkesäästäminen ei nappaa suurinta osaa suomalaisista. Ja miksi nappaisikaan, kun koko idea on myyty niin huonosti. Siis sen lisäksi, että täytyy maksaa suurten ikäluokkien massiiviset eläkkeet, tulee vielä säästää oma eläke ihan itse. Tämä viesti höystetään uhkailemalla eläkkeiden heikentämisellä ja tulevaisuuden toivottomuudella, niin ihan on kaikilla into piukassa.
Sen sijaan, että ihmiset haluaisivat osansa pankkien sijoitusriskeistä, on paljon muitakin tapoja varautua surkeaan vanhuuteen. Asuntovelkaantuminensäästäminen on tällä hetkellä kaikkein turvallisin ja kannattavin tapa säästää vanhuuden varalle, koska vuokralla asuminen on joka tapauksessa kallista. Vaikka omistusasumista ei jatkossa niin runsaskätisesti tuettaisikaan, niin se olisi silti kannattavaa eläkesäästämistä, kun ei tarvitse kovin paljon stressata korkotuottoja tai pääomaveron kiristämistä (oikeudenmukaistamista). Hintojen putoaminenkaan ei haittaisi, koska pienempään vaihtaessa jäisi kuitenkin kivasi käteen.
Taistelu mielikuvista ja ideologioista on jo alkanut mediassa. Pankit tietysti rummuttavat uusien pitkäaikaiseen säästämiseen tarkoitettujen tilien puolesta saadakseen entistä parempia tuottoja, ja hallitusohjelmia laativat konsulttifirmat näkevät ehdottomasti parhaana siirtää koko eläketurva ihmisten omalle vastuulle. Suomalaiset sen sijaan eivät vielä oikein ymmärrä, mikä heille on parhaaksi, vaan edelleen maksaisivat veroja siitä, että oikeudenmukainen tulonjako ja arvokas vanhuus koskettaisivat kaikkia.
Itse muuten aloitin eläkesäästämisen nuorella iällä: kohta jo kolme lasta. Siinä taitaa olla suomalaisten eläketurva jatkossa. Suosittelen varautumaan.
Erinomainen näyttely Vantaalla
Kävin Vantaan taidemuseossa katsomassa valokuva- ja videotaidetta. Olisi ollut häpeä jättää tämä näyttely välistä, eikä pelkästään lyhyen matkan takia, vaan myös sen huikean tason takia. Teemoina taiteilijoilla on mm. kulttuuri, identiteetti ja kohtaaminen. Silti Koop Arponen veti viereisessä Myyrmannin ostoskeskuksessa enemmän väkeä paikalle keskinkertaisella esityksellään.
Danica Dakić, Loretta Lux, Anu Pennanen
Vantaan taidemuseo 5.3. – 4.9.2010
Danica Dakić: Yang-Yang, 2008. C-print alumiinille.
© Danica Dakic, VG Bild-Kunst, Bonn
Vuodatus populaarikulttuurin tilasta
M. A. Numminen herätti minussa kaksi viikkoa sitten ajatuksia, jotka vaivaavat vieläkin päätäni. Kyse on Hesarin haastattelusta, jossa hän lausui mm. seuraavaa:
Syytänkin populaarimusiikkia meitä latistavasta ja riivaavasta arjen palvonnasta, joka on kaikkien taiteiden suurimpia vihollisia.
Hämmentävää tämä on minustakin, mutta nykyään oikeaa vastakulttuuria voi olla vain syvään yleissivistykseen perustuva korkeakulttuuri, jota ei tehdä minkään miellyttämiseksi. Ja sellaisesta on kova pula, sillä viihdyttäminen on ottanut vallan aivan kaikissa taiteissa.
Populaarikulttuuri on tosiaan populaarikulttuuria nykyisin. Missä on laadukas ja omaperäinen vastakulttuuri, jota kovin kaivattaisiin? Viihteellisiä arvoja puolustetaan joka taholta, ja totta onkin, ettei viihteessä ole mitään vikaa, mutta pelkän viihteen tuottaminen on aika köyhää kulttuuria.
Valtavirtapopista puhuminen on tylsää. Muusikoiden sijaan olisi puhuttava tuottajista. Sen jälkeen kun Toton jätkät ja Michael Jackson yhdistivät voimansa Thriller-albumin synnyttämiseksi, olisi popin tekemisen voinut lopullisesti jättää ammattimuusikoille. Sen sijaan siitä tulikin tuottajien pelikenttä. Formaatti keksitään ensin ja sitten haetaan “haluatko julkkikseksi” -ohjelman kautta sopiva esiintyjä. Kaikesta halutaa tuottaa massaviihdettä dollarin kuvat silmissä.
Entäs rock. Vaihtoehtorock toistaa vanhoja kaavoja, mutta on lisännyt kriittisen yhteiskunnallisen sanoman mukaan. Jep jep… Jokaisen tiedostavan humanistin ja vasemmistolaisen on pitänyt digata vaihtoehtorokkia jo pari vuosikymmentä sen kummemmin miettimättä, onko se oikeasti edes hyvää. Hevimusiikin puolella oli kyllä pitkään jotain. Sinne jopa siirtyi parhaat muusikot, mutta valtavirtaistuminen taisi tappaa sen lopullisesti ainakin Suomessa. Folkmetallin vuosikymmen meni, ja nämä kortit on taidettu jo katsoa.
Osoittaisiko joku näkemykseni vääriksi? Olisin kiitollinen. Kuka tekee hyvää musaa tänä päivänä? Ns. taidekulttuurin puolella menee paljon lujempaa tällä hetkellä. Onko uusi vastavoima tulossa tältä laidalta? Ainakin kovaa teatteria on jo, tuoreita päivityksiä vanhoista hiteistä klassisen puolella on, kuvataidekentällä tapellaan… Lisäksi monet ikivanhat klassikot tuntuvat pitävän kaikkein parhaiten ajankohtaisuutensa tänäkin päivänä.
Uutta vastakulttuurin nousua odotellessa aion nauttia uuden kulttuuriradion Rondo FM:n tarjonnasta. Ainakin alkuun musiikki on painottunut klassisen musiikin “hitteihin” ja suuriin säveltäjiin, mutta kaikki lähetettävä ohjelma on juonnettua ja tänään ääneen pääsi mm. J-P Saraste, joka kertoi oman huolensa musiikkikasvatuksen tilasta Suomessa. Toivottavasti tästä tulisi laajempikin kanava kulttuurikeskustelulle, jottei aina tarvitsisi olla Hesarin kulttuurisivujen varassa.
Opiskelu oikeutena, ei etuna
Opetusministeriön koulutukseen siirtymistä ja tutkinnon suorittamista pohtineen työryhmän muistio on julkaistu.
Muistio sisältää paljon kannatettavia asioita ja raportin asenne on positiivinen. Lähtökohta on luoda mahdollisuuksia ja joustavia ratkaisuja sekä tukea opiskelijoita mahdollisimman paljon. Kepistä (lukukausimaksut) luovuttiin opiskelijoiden nostaman metelin vuoksi, ja hyvä niin. Raporttia lukee mielellään, joten suosittelen.
Työryhmän esitykset vahvistavat valtion, yliopistojen ja opiskelijoiden työnjakoa. Ja jos katsotaan puhtaasti tehokkuuden ja hyödyn kannalta, niin lähtökohta on oikea: 1) valtio palkitsee korkeakouluja nopeista tutkinnoista, 2) korkeakoulut vaativat enemmän opiskelijoilta, 3) valtio tukee opiskelijoita. Näistä viimeinen on se suurin kysymys. On ihan oikein, että korkeakoulut vaativat opiskelijoiltaan kokonaisvaltaista sitoutumista, koska opiskelijatkin tulee nähdä tiedeyhteisön osana. Mutta kuka maksaa tiedeyhteisön opiskelijajäsenelle palkan.
Muistiossa otetaan rehellisesti esille opiskelijoiden asema työvoimareservinä ja tarpeeton kilpailu työttömien kanssa. Myös opiskelijaa hyödyttävän ja opintoja tarpeettomasti pitkittävän työn toisistaan erottaminen on hyvä asia. Silti raportissa pidetään hyvänä, että opiskelijat tekevät ne työt, joita muut eivät halua tehdä. Arvion mukaan työssäkäynti ei pidentäisi (Turussa tehty seuranta) opiskeluaikoja merkittävästi. Selvittämättä jäi, mikä osuus opintojen nopeuttamiseen olisi opintotuen nostamisella. Mitä jos päätoiminen opiskelu ei olisikaan enää vitsi? Tätä tavoitetta varten tarvitaan muutakin kuin korkeakoulujen “opetusjärjestelyitä”.
Lukukausimaksujen esittämisestä luopuminen oli viisas teko, mutta ainoa syy luopumiseen taisi olla opiskelijoiden nostama äläkkä, joka sai poliitikotkin laskemaan vetelät reisilleen. Raportin merkittävin oivallus onkin seuraava:
Koulutuksen maksuttomuuden ajatellaan kuvastavan sitä, että koulutusta pidetään ensisijaisesti oikeutena, ei etuna.
Tältä pohjalta olisi hyvä lähteä eteenpäin. Siitä huolimatta maksujen käsittely saa varsin suuren painoarvon raportissa ja ovathan maksut tulossa ETA-alueen ulkopuolelta tuleville opiskelijoille.
Muistion hyviin ideoihin kuuluvat mm. joustavuuden lisääminen työelämänaikaiseen opiskeluun ja ylioppilastutkinnon muuttaminen takaisin alkuperäiseen tarkoitukseensa eli korkeakoulujen tarpeeseen. Näistä soisin syntyvän runsaasti keskustelua. Työryhmän esitys on kaiken kaikkiaan niin hyvä kuin ilman rahaa voi saada.
